Teksti: Hannu Laine & Martti Soikkeli

Lähes 50 vuotta sitten valokuvauksen aloittaneet Hannu Laine ja Martti Soikkeli muistelevat harrastuksensa alkuaikoja. Molemmat toimivat Ylioppilaskameroiden puheenjohtajana 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.

Harrastuksen alku

Aloitin valokuvaamisen tätini paljekameralla 14-vuotiaana 1950 (HL). Parin vuoden päästä sain oman kinofilmikameran, itäsaksalaisen Altixin. Saman maan valmistaman Praktica-kameran sain jouluna 1954. Se oli järjestelmäkamera, jossa oli heijastinpeili ja alaspäin katsottava etsinkuilu. Kuilu helpotti tarkennusta ja sommittelua ja mahdollisti kuva-alan täsmällisen rajaamisen.

Minä otin joitakin valokuvia lainatulla palje-kameralla samoihin aikoihin Porissa (MS). Opiskelijan rahat olivat vähissä, mutta keväällä 1958 pystyin ostamaan HL:n opastamana Praktican, koska juuri muita kinokoon järjestelmäkameroita ei ollut saatavana. Myöhemmin hankimme vastaavat prismaetsimellä varustetut rungot, joissa kuvakin oli jo oikein päin eikä peilikuvana.

Jo ennen kameran saantia olimme perehtyneet kuvauksen perusteisiin lukemalla tarkasti alan oppaita. Oltiin innostuneita ja tiedettiin aukon ja syvyysterävyyden riippuvuus. Suodattimienkin vaikutukset tunnettiin.

Valokuvaus liittyi luontevasti luontoharrastukseemme ja biologian opiskeluumme kuten monilla muillakin Ylioppilaskameroiden jäsenillä.

Turun tulli alihankkijanamme

Vielä lähes 50 vuotta sitten elettiin sodanjälkeistä pula-aikaa. Tarvikkeita oli kaupan niukasti ja hinnat olivat korkeat. Mustavalkofilmi ostettiin suurina 30 metrin keloina, joista filmi ladattiin kaupasta ilmaiseksi saatuihin, käytettyihin kasetteihin.

Aloitin kuvaamisen väridialle 1950-luvun puolivälissä (HL). Kaupoista etsittiin yli-ikäisiä värifilmejä, joista saatiin parhaat alennukset. Kuvat olivat joskus sen mukaiset.

Toinen suosittu tapa oli ostaa diafilmit tullihuutokaupasta Otkantissa, jossa Turun kuulu ”salakuljettajien kauhu” tullijohtaja Isberg itse meklarina toimien myi filmejä kartongeittain puhettaan ruotsalaisittain murtaen: “Ja sitte taas färifilmi kakskymmentä kappalta! Mite tarjota?” Me hihkaisimme: “Mitä pakkauksessa lukee?” Porukalla ostettiin ja saalis jaettiin.

Paljon käytettyjä 1950-luvun mv-filmejä olivat muiden muassa Kodak, Agfa, Adox, Ilford ja Perutz ja dioista useimmin Agfacolor, Koda-chrome, Ectachrome, harvemmin Gevacolor tai Anscochrome. Japanilaiset vielä puuttuivat markkinoilta, samoin värinegatiivifilmit. Vain harvat ottivat kinokokoa suurempia dioja. Heitä olivat mm. Nils Fritzén ja Matti Uusi-Honko Hasselbladeineen.

Objektiivien piirtokyky testattiin itse

Meillä oli Prakticoissamme hyvälaatuiset 50 mm:n itä-Zeissin Tessarit. Luontokuvaajille tuli teleobjektiivin hankinta tarpeelliseksi, olivathan meillä järjestelmäkamerat ja mahdollisuus vaihtaa objektiivia.

Hankin teleobjektiivin 1958 (HL). Se oli Schneiderin Tele-Xenar 360 mm. Kaksi vuotta myöhemmin hankin samanmerkkisen 135 millisen. Laajakulmaobjektiivi tuli ostetuksi vasta 1970-luvulla.

Tarjolla olleiden teleobjektiivien piirtokykyä testattiin erityisiä testikuvioita kuvaamalla. Pitkän harkinnan ja säästämisen jälkeen ostin vasta 1960-luvun puolivälissä ornitologille tarpeellisen telen, joka sekin oli Tele-Xenar 200 mm (MS). Muita tarjokkaita olivat mm. Tele-Megor 400 mm ja Ennalyt 400 mm, mutta testiemme mukaan Xenarit olivat parhaat.

Pesutiloista kerhon pimiöön

Otin kotimme vessan tuntikausiksi pimiökäyttöön tiivistämällä ovenraot huolellisesti. Rowi?-suurennuskoneen asetin pytynkannelle (HL). Objektiivina käytin kameran omaa normaali-linssiä Tessar 50 mm. Pienessä tilassa osan altaista joutui laittamaan lattialle. Seuraavassa asunnossa oli sentään kylpyamme, joka lastulevyllä katettuna antoi lisäpintaa.

Asuin Ylioppilastalossa ja kehitin tietenkin itse kaikki mv-filmini asunnon pesukopissa (MS). Vesi oli sitä, mitä kraanasta tuli, ja lämpötilan säätäminen jäi usein puutteelliseksi. Myöhemmin sain käyttää yliopistossa eläintieteen laitoksen pimiötä, jota Ylioppilaskameroitten kunniajäsen Matti Tipuri hyvin hoiti. Kun Ylioppilastalon B-rakennus valmistui 1960 ja Ylioppilaskamerat saivat siitä pimiötilat, työskentely muuttui ratkaisevasti.

Kuvaamisen ja vedostamisen periaatteita

Kuvaa otettaessa oltiin tietoisia sommittelun yleisistä periaatteista. Näitä olivat muiden muassa kiinnostavan etualan tärkeys, diagonaalisuus katseen siirtäjänä, kuva-alan kultainen leikkaus ja sopiva syvyysterävyys. Päämääränä oli myös aiheen pelkistäminen eli tarpeettomien yksityiskohtien karsiminen kuvasta.

Värikuvissa näiden lisäksi yritettiin ottaa huomioon rauhallisten väripintojen suhteelliset osuudet ja värien keskinäinen sopusointu. Ajan hengen mukaisena muotiasiana voidaan mainita niin sanottu ”rosenlundismi”, ruusutarhamaisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että varsinkin maisemakuvissa tuli olla punainen piste. Niinpä karun tunturimaiseman somisteeksi pyydettiin retkikunnan puna-anorakkista tyttöä.

Kuvien efektejä muutettiin ja parannettiin pimiössä. Paperin pinnalla, kovuudella ja väri-sävyllä saatiin haluttu vaikutelma. Harvoin tehtiin vedos negatiivin koko ruudusta. Osasuurennoksella parannettiin sommittelua tai korostettiin pääkohdetta. Joskus pyrittiin taiteelliseen graafisuuteen karkealla rakeisuudella ja harmaitten sävyjen hävittämisellä. Äärimmäisiä ”high key”-sävynhävitys-, solarisaatio-, reliefi- tai Sabattier-kokeiluja ei kuvailloissamme juuri nähty.

Tietoa fotoalan lehdistä

Seurasin nuoresta pitäen ruotsalaista Foto-lehteä sekä amerikkalaisia valokuvausalan vuosikirjoja Photographic Yearbook ja Annual Photography (HL). Kotimainen Kamera-lehti oli jatkuvan mielenkiintomme kohteena. Idolit innostivat, otokset opettivat!

Toimintaa Ylioppilaskameroissa

Keskeistä toimintaa olivat kuukausikokoukset kilpailuineen sekä erillinen vuosikilpailu. Muistelemme, että kokouksissa kävi 10–20 henkeä. Erityisesti mieleemme ovat jääneet seuraavat aktiiviset jäsenet: Lars Krook, Pertti Luova, Aatos Petäjä, Aapo Pietiläinen, Ilkka Piironen, Sven Seppä, Matti Tipuri ja Ilkka Vuori. Joskus kokouksissa pistäytyi Matti Uusi-Honko, joka edusti jo ammattitasoa julkaistuaan kuviansa kirjoissa ja lehdissä. Erityisesti mieleen painui hänen hieno Lapin-kuvansa Utsjoen Mantojärveltä, joka herätti kiinnostusta myös siksi, että hän oli vedostanut sen väripaperille. Kilpailuissa oli palkintoina uusihopealusikoita ja muita esineitä sekä joskus kirjoja. Vuosikilpailun arvostelijoiksi pyydettiin ulkopuolisia asiantuntijoita.

Ohessa, ote TYLkkäristä vuodelta -59.

Kilpailu